Golfia ei pelata vain kropalla. Jännittävät tilanteet pelin aikana synnyttävät pelkoja jopa enemmän kuin jokin fyysisesti vaarallisempi laji. Se juuri tekee tästä harrastuksesta mielenkiintoisen. Syke ei nouse vain reippaan kävelyn vuoksi. Liiallinen pelko kuitenkin jähmettää jäsenet, eikä peli silloin suju.
Viime viikolla osallistuin Leena Matikan ja Bosse Backmanin PsykeGolf-seminaariin. Ennen kokoontumista teimme psyykkisten golftaitojen arviointitestin netissä. Matikan ja Backmanin kysymykset avaavat mielenkiintoisia ovia itsetutkiskeluun. Onnistunut kierros vaatii itseluottamusta, mielikuvien käyttöä, kykyä rauhoittua, keskittyä ja toisaalta taas aktivoitua. Kaikkein tärkeintä on golfista nauttiminen. Omien testitulosteni perusteella eniten vahvistusta vaatii pelkotilojen hallinta.
Mikä golfissa sitten pelottaa? Jos salamaniskut ja varomattomasti suunnatut pallot jätetään pois laskuista, golf ei ole kovin vaarallinen laji. Vammoja klubipelaajalle tulee harvemmin kuin monessa muussa harrastuksessa, kunhan muistaa venytellä ennen pelaamista.
Golfissa pelot liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin. Vaikka jotkut irvailevatkin mielestään nokkelasti (toisin sanoen kliseisesti) osuvansa vielä liikkuvaankin palloon, nimenomaan pallon paikallaan makaaminen tekee tästä lajista niin jännittävän. Itse on homma handlattava, etkä voi syyttää vastustajaa siitä, että pallo päätyi tiukkaan paikkaan. Mailaa bägistä kaivellessasi mieli ehtii heittää muutaman voltin, toisin kuin nopeaa reagointia vaativissa lajeissa.
"Tyypillisimmin pelot liittyvät siihen, että ei haluta toisten silmissä näyttää omaa osaamattomuutta. Puhutaan myös häpeän tunteista ja häpeän välttämisestä. Emme pelkää sitä, että lyömme pallon veteen, vaan sitä että se huonontaa lopputulosta tai että muut näkevät epäonnistumisemme." (PsykeHCP-arviointilomake)
Epäonnistumisen pelko saa kehon jännittymään, jolloin puhdas osuma on haave vain. Duodecimin Terveysportti-sivustolla on artikkeli ihmisten peloista. Siinä esitellään Brian Seawardin analysoimat kuusi stressaavaa pelkotilaa. Epäonnistumisen pelosta Seaward sanoo: "Jos tällainen ihminen ennakkopelostaan huolimatta ja omaksi suureksi yllätyksekseen onnistuu yrityksessään, hän ei – toisin kuin luulisi – pystykään iloitsemaan siitä ja tuntemaan ansaittua, itsetuntoa kohottavaa eustressiä. Sen sijaan hän ajattelee, että kyseessä oli pelkkä sattuma". Siksi tämä pelko on erityisen haitallinen ja merkillinen, se kun toimii itseään toteuttavana ennusteena.
Vahingossa löin griinille, mutta ensi kerralla se ei kyllä onnistu...
Kiinnostavin on Seawardin mainitsema hylätyksi tulemisen pelko. Tätä ei golf-seminaarissa käsitelty kuin epäsuorasti, enkä ole muidenkaan urheilulajien yhteydessä törmännyt siihen liittyvään keskusteluun. Manuela Bosco tosin viittasi aiheeseen vuonna 2012 Hesarin artikkelissa, jota siteerattiin netissä laajemminkin. Ehkä pelko yhteisön ulkopuolelle joutumisesta on urheilupiireissä yhä vaiettu aihe.
Tunnistan nämä pelot itsessäni. Monien muiden tavoin ajattelen liiankin usein, mitä pelikaverit tuumivat taidoistani. Todellisuudessa harva ajattelee mitään, ja ne loputkin vain haluavat kannustaa eteenpäin. Kyllä se on niin kuin Sam Snead on sanonut: "Kaikista esteistä pelko on vaikein." Se on näkymätön vesipuubunkkeri keskellä väylää.
Ihmiselle, joka hylätyksi tulemisen peloista ei kärsi tai niitä edes itselleen myönnä, koko juttu voi kuulostaa hölynpölyltä. Rohkelikko pelkää korkeintaan teknistä virhettä, ja sitäkin maltillisesti. Meitä muita vaivaa pieni sisäinen ääni, joka supattaa juuri ennen pallolle asettumista, että jos nyt lyöt metsään, kaikki näkevät miten surkea pelaaja olet ja sitten kukaan ei enää halua pelata kanssasi.
Bosse Backmanin mukaan golfjunioreista erityisesti tytöt avautuvat valmentajalle peloistaan. Jopa SM-tasolla pohditaan, mitä muut ajattelevat, kun näkevät joukkuejäsenen epäonnistuvan kentällä. Backman kertoo, että vesiesteen edessä lähes kaikki pojat yrittävät lyödä yli, kun taas tytöt tähtäävät useammin lähelle rantaa ja vasta sen jälkeen joen toiselle puolen. Näin siis sellaisissakin tilanteissa, joissa olisi järkevämpää lyödä suoraan yli, koska taitoja ja voimia kyllä löytyisi.
Seminaarissa istuessani tulkitsin Backmanin esimerkin tarkoittavan sitä, että tytöt pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin pojat. Nyt en ole tästä yhtä varma. Ero poikien ja tyttöjen välillä on vain pelon syissä, ja tyttöjä on perinteisesti kannustettu puhumaan enemmän tunteistaan.
Naisia on kautta aikojen rangaistu kovalla kädellä riskinottamisesta, kun taas poikien kesken se, ettei edes yritä lyödä veden yli, on suurempi häpeä kuin lyönnin epäonnistuminen. Pojan oletetaan pitävän suunsa kiinni ja machoilevan. Tytön machoilu sen sijaan voi tuntua lähtökohtaisesti häpeälliseltä: Mitä tuo oikein yrittää, luuleeko se pystyvänsä noin pitkään lyöntiin, typerä blondi?
Yksilön voi sulkea yhteisön ulkopuolelle monista eri syistä - joko siksi, että hän ottaa riskin tai siksi, että hän ei ota sitä. Tietysti kulttuurihistoriamme on jättänyt jäänteitä siihen, miten lapsia kasvatetaan. Pahinta on, että usein emme edes tiedosta, miten ennalta opitut asenteet vaikuttavat omaan toimintaamme, itseluottamukseemme ja valintoihimme.
Uskon, että pelkotilojen hallinnassa auttaa tieto niiden olemassaolosta. Silloin ne ikään kuin kutistuvat. Tiedostamaton pelko on iso möykky mahassa, perusteeton usko oman itsen kelvottomuuteen. Tiedostettua pelkoa vastaan voi argumentoida järkisyin ja sille saa nauraa iloisesti.
